On hankala kuvailla tunnetta ja sitä ajatusmyrskyä, mikä pääni sisällä pauhasi raskausuutisen kuultuani. Lapsi oli toivottu, joten mistään yllätyksestä ei varsinaisesti ollut kyse. Mutta yllätti se silti!
Elokuvissa itketään onnesta tikun näyttäessä kahta viivaa, hypitään ja halataan. Itsekin vaimoani halasin ja tunsin sykkeeni kiihtyvän ja kouraisun vatsanpohjassa. Ensimmäinen tunne oli ehkä epäuskoisuus, nytkö se tapahtuu? Sen jälkeen pääni täytti pikkuhiljaa loputon määrä kysymyksiä. Olenko valmis? Pystynkö huolehtimaan jostain niin särkyvästä? Mitä nyt ensimmäisenä kuuluu tehdä? Neuvolat? Syöminenkin kai muuttuu, voiko vielä harrastaa? Mitä tämä tarkoittaa parisuhteellemme? Mitä muutoksia kotiimme pitää tehdä? Kai sille jokin jakkara tarvitsisi autoon hommata? Miksi ajattelen näitä kysymyksiä, enkä hypi ilosta silmät kiiluen tunnekuohun vallassa?
Itselläni asian käsittely menee yleensäkin näin, kun maailma ympärillä muuttuu. Rationaalinen ajattelu ja käytännön asioiden järjestäminen tulevat ensin, tunne tulee sen jälkeen kun asiat on saanut päässään johonkin järjestykseen. Ehkä se on jäänne ajoilta, jolloin mies vartioi kulmakarvat tanassa laumaansa luolansa suulla, keino selviytyä ja turvata tärkeimpiensä turvallisuus.
Ensimmäiset kyyneleet tulivat ensimmäisessä ultrassa. Ehkä mies tarvitsee jotakin konkreettista ymmärtääkseen tilanteen olevan totta. Tunsin ylpeyttä, ilman minua tuo jo ilmiselvästi ihmistä muistuttava kääpiö ei olisi tuossa näytöllä. Sitä seurasi onnellisuus ja helpottuneisuus, kun saimme tiedon siitä, että kaikki on niinkuin pitääkin. Tulostin sysäsi mukaan listan kuvia, ja niiden kera siirryimme autoon. Halusin yhden kuvan lompakkooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti